ikuinen innostus, jonka olen perinyt veressä. isäni entisen ammatin takia lapsuuskodin yläkerrassa on jopa pimiö. innostuin toden teolla ensimmäisen kerran teini-iässä ja kävin lukiossa valokuvauskurssin pimiöoppeineen. sen jälkeen olen valokuvannut epäsäännöllisen säännöllisesti, ja vuosi sitten ostin digijärjestelmäkameran. isällä tosin on vanhoja filmijärjestelmäkameroita, joiden nostalgia lyö digikamerat laudalta täysin.
järjestelmäkamerat eroavat pokkarikameroista toiminnoilla, jotka mahdollistavat kuvien muokkauksen ennen niiden ottamista. eri toimintojen, jotka vaikuttavat esimerkiksi valon määrään ja kohdennukseen, ollessa täysin manuaalisia eli erikseen määritettäviä kameran mittareilla, valokuvauksesta tulee enemmän meditointia muistuttavaa, tarkkuuta ja keskittymistä vaativaa puuhaa. tätä mahdollisuutta on harvoissa pokkarikameroissa. itse harrastan etenkin luontokuvausta maaseututaustani vuoksi, jolloin valokuvaus on myös keino päästä lähemmäs luontoa ja unohtaa kaupungin kiireet ja huolet. kun valokuvauksen kautta oppii kiinnittämään huomiota juuri pieniin ja kiinnostaviin yksityiskohtiin ja erikoisuuksiin, oppii elämään hetkessä: kaikki maailmassa on erilaista, ja muuttuu jatkuvasti. valokuvaus on parhaimmillaan erilaisuuden tutkimusta, mutta myös tapojen ja muistojen ikuistamista.
valokuvausta voi suositella kaikille, jotka kameran omistavat. erillisiä kursseja järjestetään melkein kaikilla paikkakunnilla, joilla on myös kurssitoimintaa. jos ei halua kurssille, voi aloittaa pienestä: kanna kameraa mukana ja kuvaa asioita, jotka kiinnittävät huomiosi. pikkuhiljaa voit alkaa miettiä asettelua, valoa ja kohdistusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti